Ja pastat. Olen asunut nyt pari vuorokautta uudessa asunnossani (ja siitäkin ajasta majaillut poikaystäväkkeen luona melkein puolet) ja voin kertoa, että olen ah-dis-tu-nut. Lähinnä koska kämppikset. Tuntuvat aivan epäinhimillisen äänettömiltä. Onneksi heitänyt toistaiseksi on kuitenkin vain kaksi, kolmatta ei ole kuulemma näkynyt, vaikka postinsa tipahtelee luukusta ja erinäistä tavaraa on mystisesti ilmestynyt paikalle. Mutta siis, toinen kämppis vaikuttaa ihan silleen ok tapaukselta, mutta toinen... Hmm, miten sen nyt sanoisi, tuntuu jotenkin ahdistavalta. Ylipäätänsäkin vieraiden ihmisten kanssa asuminen tuntuu yllättävän ahdistavalta. Suunnilleen pelkään pitää mitään ääntä, mennä keittiöön, kuunnella musiikki (miten ihmeessä nämä eivät tee sitä kai ollenkaan?! äänettömyydestä päätellen...), käydä vessassa, blaablaablaa. Olen tänään tehnyt jo uuden asuntohakemuksenkin sitten ahdistuspäissäni. Kahden hengen soluun. Sinne kuulemma voisi päästä melko piankin, kun kenellekään ei sellainen tähän aikaa vuodesta enää kuulemma kelpaa. Olen jo suunnitellut, että heti kun pääsisin muuttamaan, tekisin sitten jo seuraavan hakemuksen, yksiöön. Tahtoo omaa rauhaa.

Menneisyyden sosiaalisten tilanteiden pelko alkaa taas nostaa päätään, yliopistollakin välillä vähän ahdistusta, muttei niin paljoa kuin asunnolla. Uskon, että opintojen suhteen ahdistus menee ohi jahka päästään yli näistä pakollisista sosiaalistamistapahtumista ja infokokoontumisista ym. ja päästään varsinaisesti opiskelemaan. En tiedä oikein haluanko yliopistolta lopulta muuta kuin jonkinlaisen tutkinnon. Odotan jo innolla seuraavaa elämänvaihetta. '-.-