En tiedä miksi sitä pitäisi sanoa, mutta sanonpa nyt, että suhteeni Poikaan on edennyt seuraavalle tasolle, minun määrittelemäni ns. ystäväkynnyksen tälle puolelle. Emme (kai?) seurustele, mutten nyt keksisi tälle paljoa muutakaan nimitystä. Olen niin onnellinen, olen tällainen kuin olen ja minusta välitetään silti. Olin jo melkein unohtanut miten ihanalta toisen ihmisen lämpö omalla iholla tuntuu. Nyt vasta ymmärrän mitä naisen kanssa kaipasi: jotain vahvaa ja voimakasta; lujia, mutta turvallista käsiä ympärillä; tunnetta siitä, että on todellakin Nainen, alempana, mutta silti samalla arvolla.

Viikonlopun siis vietin Pojan kanssa, silläkin höykällä, että nyt "kärsin" töissä pitempiä päiviä hetken aikaa. Ei se silti mitään, pääni on sen verran onnesta sekaisin, ettei muutama ylimääräinen tunti tunnu missään, ei toivottavasti edes se, että ensi viikonloppu sitten meneekin kokonaan niitä ihania töitä painaen. Tänään olen viettänyt viikon viimeistä vapaapäivää mm. mustikoita poimien ja piirakkaa leipoen. Sekä tietysti unelmoiden, ihmetellen ja iloiten, kuinka minusta on tulossa viimeinkin kokonainen, ehjä Nainen.