On ollut ihan kiva päivä tänään. Oon laskenut ainakin pari matikan tehtävää ja paistanut ison pinon banaanilettuja (parasta kauravaniljajäätelön kanssa, mutta kyllä se paremman puutteessa meni mansikkahillonkin kanssa). Sitten vielä sain kirjeen ystävältä. <3 Rakastan kirjeitä, käsinkirjoitettuja. Sähköposti ja tekstiviestit ynnä muut ovat jotenkin niin paljon sieluttomampia, niitä lähettääkseen ei tarvitse nähdä läheskään yhtä paljon vaivaa kuin oikean kirjeen lähettämiseen. Ensimmäisenä pitää valita kirjepaperi ja -kuori ja kynä, jolla kirjoittaa. Sitten keksiä jotain vastaanottajaa ilahduttavaa sisältöä, minkä jälkeen pitää rakkaudella nuolla kirjekuoren liimareunaa ja saada siitä paperi haava kieleen. Tämän jälkeen pitää uhrata monta kymmentä askelta ja senttiä ennen kuin tuo erityinen paperin pala on vastaanottajan kauniissa kätösissä. Silloin viestin lukija tuntee olonsa paljon merkityksellisemmäksi, kun hänen vuokseen on nähty. Se on yksinkertaisesti vain ihanaa.

Eilenkin oli ihan kohtuullisen onnistunut päivä. Olin vielä osaksi reissussa, iltapäivällä tulin kotiin veljen kanssa, jonka luona yövyinkin. Perheessämme on tullut tavaksi sellainen käytäntö, että vietämme paljon aikaa iltaisin omissa oloissamme. Tavallisesti syötyämme yhdessä illallisen hajaannumme melko lailla koko loppu illaksi jokainen eri huoneisiin. Nyt sitten kun veljeni on kotona eikä hänellä ole enää omaa huonetta täällä, hän viettää aikaansa paljon minun huoneessani, minun koneellani, minun järjestystäni muokaten. Veli on minulle ehkä rakkain ihminen maailmassa, mutta eilen hän aiheutti minulle pahan, ikäänkuin paniikkikohtauksen:

Kävelin edestakaisin huoneissa, etsin jotain paikkaa, jossa olisin voinut olla rauhassa. Oma huone ei käynyt - siellä oli veli ja isä selailemassa netissä jotain. Vanhempien makuuhuoneessa oli äiti - ei menemistä sinne. Olohuoneessamme ei voi olla rauhassa, sen kautta ihmiset kulkevat jokapaikkaan. Keittiöön sitten? Ei keittiössä vain voi rauhoittua. Vaihtoehdoksi jäi vessa ja eteinen, jossa sitten hetken ajan itkien seisoskelinkin itseäni kooten. Kun olin jokseenkin yhtenäisenä, menin huoneeni ovelle. Huoneessani oli meteliä eikä vapaata paikkaa, johon olisin voinut istua. Isäni oli lähdössä olohuoneeseen ja ohimennen sanoi veljelleni, että minä näytin siltä kuin haluaisin jo ruveta nukkumaan. Tästä sitten jotenkin lopullisesti säryin ja kun äitikin oli poistunut vanhempieni makuuhuoneesta, sulkeuduin sinne itkemään. En saanut sitä millään loppumaan, mielessä vain pyöri kuinka yksin mä olen, kuinka kukaan ei välitä. Sydän hakkasi ihan hulluna, en halunnut - kuten en koskaan muulloinkaan - kenenkään näkevän minun itkevän, kuuntelin herkeämättä, etteivät askeleet vain lähestyisi. Samalla aikaa kuitenkin toivoin, että joku tulisi ja halaisi, tai ainakin sanoisi jotain piristävää. Mutta kukaan ei tullut, kukaan ei ollut millänsäkään, vaikka olivat varmasti kuulleet minun itkevän ja näkivätkin sen vielä naamasta. Sen sijaan minun annettiin vain ymmärtää, ettei ole hyvä olla naisellisen herkkä.

...ettei ole hyvä tuntea...