Pakko hiukan vuodattaa nyt:

Nyt kun olen vihdoin aloittanut todenteolla matikan pääsykokeeseen lukemisen, on tullut sellainen fiilis, ettei musta ole mihinkään. Viime viikon lopulla opin jo repimään iloa siitä, että olin melkein täydellinen matematiikan ylioppilaskokeessa, vain yksi piste laudaturista ja vain kaksi pistettä täydellisestä. Tällä hetkellä tuntuu, etten hallitse enää mitään. Vanhat valintakokeet tuntuvat aivan tuhottoman vaikeilta, hädin tuskin saan pari laskua tehdyksi, kun törmään ylitsepääsemättömään muuriin. Vaikka näistä pitäisi selvitä lukion oppimäärällä, tuntuu, että tehtävät ovat jotain ydintiedettä enkä edes ymmärrä mitä kaikissa tehtävänannoissa haetaan. Mietin pääni puhki keksiäkseni jotain ovelaa ratkaisua, mutta ainoa mitä käteen jää on ultimaalinen ketutus. En tule pääsemään ainoalle alalle, joka olisi minulle edes jokseenkin realistinen vaihtoehto.

Koska en tule pääsemään sinne minne haluaisin, joudun puoleksi vuodeksi, vuodeksi tai ehkä koko loppu elämäkseni reitille b, jota ei ole olemassakaan. En ole laskenut sen varaan, etten saisi sitä mitä tahdon nyt ja heti. En keksi mitään toista alaa, joka olisi kiinnostaisi, eikä enää tulevaksi syksyksi tulekaan muita vaihtoehtoja haettavaksi kuin ammattikoulututkinnot. Minä en yksinkertaisesti ole amistyyppiä. Uutta yliopistohakua saa odottaa puolisen vuotta, mitä minä sillä aikaa teen, mätänen kotinurkissa? Asuinpaikkakunnallani työllistyminen on hyvin epätodennäköistä eikä muuttamiseen ole varaa. Taitaa elämä loppua, kun valintakoetulokset tulevat, ei mahkuja mihinkään, ei pääsyä mihinkään, ei tulevaisuutta missään. Mitä nyt ehkä katkerana vanhana piikana, mutta kiitos ei...