Yritän olla ylpeä itsestäni, tällä hetkellä minulla ei ole mitään rästissä.   ...paitsi että itsenäiset kurssisuoritukset takkuavat. '-.- Mulla oli (itse itselleni laitettu) määräpäivä tänään lähettää ekan elämänkatsomustiedon ykköskurssin tehtävän vastaukseni opettajalle tänään, mutta taitaa jäädä loppu viikkoon se homma, kun huomenna tosiaan uusinnassa matikkaa, sen jälkeen voinkin sitten vähän hengähtää.

Pitäisiköhän mun väistyä tästä kirjaston tietokoneelta, kun joku baskeripäinen jätkä katseli vähän silleen, että hänellä voisi olla vuoro varattuna. Tai sitten jos katselikin sillä silmällä. :D No ei, ei kukaan mua silleen katselisi, tai jos katselisi niin olisi aika epätoivoinen varmaan. :/

Mutta sinkkuus kyllä alkaa jo ahdistaa. Jotain viitisen vuotta mulla oli vähän sellainen on-off -suhde erään tytön kanssa, mutta meillä meni lopullisesti poikki tämän vuoden kesäkuun alussa, en ole sen jälkeen kuullut kyseisestä ihmisestä sanaakaan. Olen tämän puoli vuotta kärsinyt sitten välillä enemmän ja välillä vähemmän pahasta läheisyyden kaipuusta. Erityisesti ahdistaa, kun parhaat ystävät ovat heti mun eroni jälkeen alkaneet seurustella aiempaa vakavammin ja viettävät paljon aikaan kumppaniensa kanssa. Kenen kanssa minä sitten vietän aikaani? Itseni ja omien ajatusteni kanssa tietysti. On ihan hyvä olla välillä itsekseen ja minua ainakin alkaa ahdistaa, jos täytyy olla jatkuvasti ihmisten, vaikka sitten sen kumppaninkin seurassa. Mutta kun ajatuksia ei voi sen hellyyden puuskan tullen ottaa kädestä, ajatuksia ei voi halata eikä antaa suukkoa niiden poskelle...

Olen alkanut jo pohtia ja kaivata sen on-off -suhteeni aikana olleita sivusuhteita, ei mitään vakavia, mutta joitain aivan ihastuttavia miehiä silti tuli vastaan silloin joskus. Muutamaan ihastuin, mutta jostain syystä niistä ei tullut mitään. Jotkut ihastuivat (kai) minuun, mutten halunnut heitä. Olen alkanut miettiä, olisiko minun ollut parempi vain pakottaa itseni ihastumaan ja lopulta ehkä rakastumaankin, olisin voinut olla silloin onnellisempi, tai ainakin vähemmän yksinäinen. Mutta on-off -suhteeni oli jo eräänlainen itsensäpakottamissuhde enkä toista samanlaista sen aikana enää kaivannut. Kaipasin vain varmuutta siitä, että minusta välitettiin, varmuutta siitä, että joku ajatteli ja kaipasi minua. Vaikka sitten sen höykällä tulinkin erästä rakasta entistä ystävää loukanneeksi. Haluaisin tässä tilassani nyt pyyhkiä menneen elämäni pois, kelata itseni takaisin aikaan ennen "rakastettuani", aikaan ennen valheita. Haluaisin perua ystävyytemme ja sen aiheuttamat haavat. Ja jollei se onnistuisi, haluaisin ainakin pyytää anteeksi.